Kansallispuvun elämänkaari Vaasalainen, Kauhajoella 1921 syntynyt Kyllikki Leppiniemi os. Koivisto, kertoo kansallispuvustaan. Ihailin aina kansallispukua, Härmän pukua aivan erityisesti. Mutta sen saaminen oli kohdallani utopiaa. Isäni joutui suuriin takauksiin ja sen johdosta koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, taloudellinen tilanne kotonani oli murheellisen huono ja raha aina ”kintuilla”. Niinpä hintavan kansallispuvun hankintakin oli suorastaan mahdotonta. Mutta sitten sattui niin onnellisesti, että naapuruudessa sijainneen Kauhajoen Osuusmeijerin ”lurjuflikka”, kuoritun maidon takaisin antaja, kauppasi kansallispukuaan. Liekkö rahapula tai jokin muu syy, sitä en tullut tietämään. Se oli Puulaveden puku, enkä erikoisemmin pitänyt siitä. Mutta kuitenkin äitini osti sen minulle, koska sen sai huokealla. Hintaa en jaksa muistaa, koska siitä on aikaa jo pian 70 vuotta. Toimin innolla Kauhajoen Nuorisoseurassa ja järjestimme paljon erilaisia tapahtumia. Olipa hienoa pukeutua kansallispukuun, vähänkin juhlallisemmassa tilaisuudessa. Härmän pukua ihailin kuitenkin aina, saavuttamattomana unelmana! Pohjanmaalla riehui lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin pelottava, paljon uhreja vaatinut keuhkotauti, tuberkuloosi basillin aiheuttama, tarttuva tauti. Mm. isäni sisaren perheestä se vaati seitsemän lasta ja kaikki aikuisiässä, yhden jäädessä. 1937 pääsin ripille, mainitun perheen, serkkuni Ailin kanssa. Ei kulunut vuottakaan, kun Aili kuoli myös tuohon kauheaan tautiin. Tiesin, että hänellä oli aivan uusi Härmän kansallispuku. En muista kaupattiinko sitä, vai kysyimmekö sitä ostaa. Mutta kuitenkin kävi niin onnellisesti, että tuo puku ostettiin minulle, koska hinta oli sukulaisuus suhteen huojentama! Eräänä ihanana kesäpäivänä lähdin ajaa viilettämään Kauhajoen Aronkylästä kohti Perä-Hyypän tätilää. Tuo 40 kilometrin matka taittui hetkessä, niin innoissani olin, kun nyt vihdoin saan tuon toivomani Härmän kansallispuvun. Houkutuksista huolimatta en jäänyt yön yli sukulais taloon, vaan lähdin polkemaan pyörää kiireen kaupalla. Näyttämään kotiväelle: Katsokaa nyt, minulla on vihdoin tämä aarre omanani! Kuinka pettynyt olinkaan, kun äitini torui minua aika tavalla, kun näki puvun ylläni.—”Kuinka olit niin ajattelematon, että puit tuon taudin basilleja sisältävän puvun päällesi. Sehän olisi pitänyt desinfisioida ja tuulettaa huolellisesti moni kertaan”. Eihän minulla tuossa onnen hurmassa sellaiset tulleet mieleen. Eikä tädillenikään tuollaiset varotoimet olleet aiheellisia. Luojan varjelus oli. Ei tauti tartu, eikä rutto rupia, ilman Jumalan sallimatta! Kerran vielä kohtalo tarttui elämääni, sivuten läheltä tuota kansallispuku historiaani. Toukokuun 23 päivänä, 1941 tulipalo nielaisi kotini ja kaiken äidin ja isän siihen asti hankkiman omaisuuden. Sota ajan puute ja ankeus lisäsi vielä menetyksen suuruutta. Jotain vähän pelastui, ihmeiden ihme, minun Härmän kansallispukuni! Mutta se ihana sydämen muotoinen rintaneula paloi. Mutta siihenkin tuli huojennus kuin ihmeen kaupalla. Kun pääsin ensimmäiselle Vaasan matkalle 19.4.1943, ei enempää eikä vähempää, kuin kihlajaismatkalle, Oskar Mariinin kultaseppä liikkeeseen. Onnellisten kihlojen oston lisäksi näin viereisen liikkeen näyteikkunassa myytävänä Härmän kansallispukuun kuuluvan rintaneulan. Onneksi minulla oli ylimääräistä rahaa mukana niin paljon, että sain omakseni tuon puuttuvan rintakorun. Muistan vieläkin, kuinka kipeää ottavasti rintaa kouraisi, kun kihlatun sota-ajan morsiamen onnea lisäsi tuon puuttuvan rintaneulankin yllättävä omistaminen! Nyt kun elon iltapäivä on koittanut ja todellisilla muistojen mailla elellään, on mukava availla muistojen kirstuja ja etsiä esille vuosikymmenien takaisia tapahtumia. Tätä päivää ja sen kokemuksia suinkaan vähättelemättä sanon painolla – nuo kokemuksen tapahtuivat entisinä hyvinä aikoina.